Nuori eliitti pakomatkalla

Muuttoliike järisyttää sekä Venäjää että lähtijöiden omaa elämää.
Vake on Georgian pääkaupungin Tbilisin hienostoalueita ja monen venäläisen pakolaisen uusi koti. Kuva: Istockphoto

Julkaistu The Economistin, International, 9.elokuuta 2022, käännös InPress. ©2022 The Economist Newspaper Limited. Kaikki oikeudet pidätetään.

Eräänä lämpimänä kesälauantaina muutamia kymmeniä lähinnä pari- ja kolmekymppisiä venäläisiä ahtautui Vakessa pieneen neuvostoaikaiseen asuntoon. Vake on Georgian pääkaupungin Tbilisin hienostoalueita ja monen paikalla olijan uusi koti. Tuhansien maanmiesten nauttiessa georgialaisesta ruoasta ja viinistä katukahviloissa ja venäjänkielisissä baareissa, he kerääntyivät projektorin ympärille yhteen niin kutsutuista kotikonferensseistaan.

Siirtolaisten ajanviettopaikat ovat monesti masentavia, mutta täällä ilma väreili intoa ja energiaa. Tapahtuma oli hyvin organisoitu, osallistujat hyvin käyttäytyviä, eikä alkoholia juuri näkynyt. Kahden tunnin ajan kymmenkunta puhujaa esitteli menneitä ja nykyisiä mielenkiinnon kohteitaan. Aiheet vaihtelivat propagandan patologiasta ja Tbilisin katujen siivoamisesta kierrätykseen, itseohjautuviin autoihin ja psykologisista traumoista kärsivien ihmisten auttamiseen. Tauoilla maisteltiin kotitekoisia herkkuja, joista esimerkiksi pala vegaanista, gluteenitonta kakkua maksoi 5 laria eli noin 1,80 euroa. Konferenssi oli niin rakenteeltaan kuin sisällöltään kuin läpileikkaus maasta, jossa osallistujat toivoivat asuvansa. Se poikkesi suuresti paikasta, jota he kerran olivat kutsuneet kodikseen.

Kukaan ei tiedä tarkalleen, kuinka paljon Venäjältä on lähtenyt väkeä sodan alkamisen jälkeen, mutta arviot vaihtelevat jossakin 150 000 ja 300 000 ihmisen välillä. Tämä arvio koskee aikaa ennen syksyllä alkanutta liikekannallepanoa. Lähtijöistä jopa 50 000 on asettunut Georgiaan. Määrä on niin iso, että se on johtanut vuokrien nousuun, mutta lukujen lisäksi tärkeää on se, keitä nämä ihmiset ovat. Vakelaiseen asuntoon ahtautuneen joukon tavoin he ovat suurelta osin nuoria, hyvin koulutettuja, poliittisesti valveutuneita, aktiivisia ja fiksuja, eli osa Venäjän älyllistä eliittiä. Tuliaisina he ovat tuoneet tapansa, verkostonsa ja arvonsa, millä tulee olemaan suuri vaikutus sekä lähtömaahan että tulomaihin.

Entinen neuvostotasavalta Georgia on itsekin joutunut Venäjän aggressioiden kohteeksi. Viimeisen, vuonna 2008 käydyn sodan jäljiltä noin 20 prosenttia maasta on Venäjän tukemien separatistien hallussa. Nyt se kuitenkin tarjoaa turvapaikkoja aktivisteille ja toimittajille, joista monet ovat liian nuoria muistamaan presidentti Putinin sodan Georgiaa vastaan, mutta jotka silti yhtyvät eri puolille Tbilisiä maalattujen graffitien sanomaan: ”Painu helvettiin Putinin Venäjä”. ’

Tulijoiden ajasta ja energiasta leijonanosa kuluu Putinin Ukrainassa aloittaman sodan negatiivisten vaikutusten lievittämiseen. Liput Vaken konferensseihin maksavat 20 laria eli noin 7 euroa. Lippu- ja kakkutulot menevät lyhentämättöminä Emigration for Action -hyväntekeväisyysjärjestölle, joka toimittaa lääkkeitä Ukrainasta tulleille pakolaisille. Järjestön perustajiin kuuluva Jekaterina Kiltau oli tilaisuuden viimeinen puhuja. ”Olemme tulleet Georgiaan, ja täällä meillä on etuoikeus tehdä ja sanoa mitä haluamme, kutsua sotaa sodaksi ja auttaa ukrainalaisia”, hän kertoi kuulijoilleen.

Osa vapaaehtoisprojekteista, kuten Helping to Leave ja Motskhaleba (”armollisuus” georgiaksi), saivat alkunsa sosiaalisen median keskusteluryhmissä. Nyt niissä on mukana satoja vapaaehtoisia, jotka auttavat tuhansia ukrainalaisia pakenemaan sodan jaloista. Yksi projektin perustajista on Larisa Melnikova, digitaalinen suunnittelija ja yrityskonsultti, joka aiemmin työskenteli monikansallisen amerikkalaisyhtiön Boston Consulting Groupin Venäjän toimistolla. Nyt hän on valjastanut taitonsa ja kehittänyt botin, joka auttaa vapaaehtoisia avunpyyntöjen lajittelussa. ”Tiedän, että jos en tee mitään, minulla on entistä pahempi olo”, hän sanoo. ”En ole koskaan äänestänyt Putinia, mutta maksoin veroja Venäjällä ja olen siksi osaltani vastuussa sen teoista.”

Venäjällä Kiltaun ja Melnikovan kaltaiset kansalaisaktivistit auttoivat vaalien tarkkailemisessa, tukivat riippumattomia ehdokkaita ja avustivat OVD-Infoa, ihmisoikeusjärjestöä, joka tarjoaa apua poliittisen vainon kohteeksi joutuneille venäläisille. Jos he olisivat jääneet kotiin ja protestoineet julkisesti sotaa vastaan, he olisivat luultavasti vankilassa. Niin kävi esimerkiksi Aleksei Gorinoville, Moskovan kaupunginvaltuuston jäsenelle, joka sai seitsemän vuoden tuomion sodan arvostelemisesta. Lisäksi hän oli mennyt kyseenalaistamaan esityksen lasten piirustuskilpailun järjestämisestä samaan aikaan, kun Ukrainassa tapetaan lapsia. ”He ovat sankareita, mutta luulen, että minusta on enemmän hyötyä täällä”, Kiltau sanoo.

Kiltaun mukaan vapaaehtoistyössä ei ole kyse vain ukrainalaisten auttamisesta, vaan myös oman kunnian ja mielenterveyden säilyttämisestä. Tuska, häpeä ja syyllisyys ovat alati läsnä. Tilannetta ei helpota se, että siperialainen Rubtsovskin pikkukaupunki, josta Kiltau on kotoisin, ja jota Stalinin kaudella ympäröi peräti viisi gulagia eli vankileiriä, on niittänyt kyseenalaista kunniaa venäläissotilaiden ukrainalaisilta siviileiltä ryöväämien tavaroiden loppusijoituspaikkana.

Kuten suurin osa Tbilisin pakolaisista, Vaken konferenssiosallistujat pakenivat Venäjältä sodan kahden ensimmäisen viikon aikana. He lähtivät, koska heitä pelotti ja koska heistä oli ahdistavaa elää maassa, jossa ei sallita eriäviä mielipiteitä. Vaikka päätös saattoi heistä itsestä tuntua spontaanilta ja tunneperäiseltä, siirtolaisaalto oli itse asiassa osa Kremlin ”erikoisoperaatiota”. Levittämällä huhuja pidätyksistä ja asevelvollisuudesta ja usuttamalla rosvojoukot aktivistien ja toimittajien kimppuun Kreml ajoi sotaa julkisesti vastustaneet pois maasta.

Lähtijöistä osa sai siirron työnantajansa toiseen toimipisteeseen, osa lähti omin voimin. Maaliskuussa tehdyn kyselyn mukaan noin neljäsosa maanpakoon lähteneistä päätyi Georgiaan, toinen neljäsosa Istanbuliin ja 15 prosenttia Armeniaan eli paikkoihin, joissa venäläisiltä ei vaadita viisumia. Lähes puolet toimi tietotekniikka-alalla, noin 16 prosenttia oli ylemmän tason johtajia ja toiset 16 prosenttia taiteilijoita ja muita kulttuurialan toimijoita. Vain 1,5 prosenttia oli koskaan tukenut Putinin Yhtenäinen Venäjä -puoluetta.

Nämä maanpakolaiset eivät ole ensimmäisiä venäläisiä, jotka pakenevat sortohallitsijoita ulkomaille. Venäjän vallankumouksen aikana sata vuotta sitten monet aristokraatit, älymystön edustajat ja kommunismia vastustaneiden Valkokaartien sotilaat pakenivat bolševikkeja, jotka valtaan päästyään syöksivät Venäjän sisällissotaan. Nämäkin maanpakolaiset päätyivät suurelta osin Tiflisiin ja Konstantinopoliin eli nykyisiin Tbilisiin ja Istanbuliin.

Vaikka nyky-Venäjällä ei ole käynnissä sisällissotaa, perheiden sisällä tilanne on toinen. Hyökkäys Ukrainaan on heittänyt sisaruksia, lapsia ja vanhempia jakolinjojen vastakkaisille puolille. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrei Lošak, yksi Georgiaan muuttaneista venäläisistä, on tehnyt rikki revityistä perheistä dokumenttielokuvan. Myös jännitteet Venäjältä lähteneiden ja Venäjälle jääneiden välillä ovat kasvamaan päin, vaikka suhtautuminen itse sotaan olisikin samanlaista. Tyynen, mutta touhukkaan ulkokuoren alla siirtolaisten mielissä kytee tuska omasta, rikki menneestä elämästä, kahtia jakautuneesta kansasta ja kiireellä hylätyistä kodeista.

Venäjän tulevaisuuteen uusin muuttoaalto vaikuttaa todennäköisesti paljon enemmän kuin pelkkien lukujen valossa luulisi. Oxfordin yliopiston kulttuurihistorioitsija Andrei Zorin muistuttaa, että bolševikkivallankumouksen jälkeen maasta paenneen länsimaistuneen eliitin jättämä aukko pystyttiin ainakin osittain paikkaamaan fiksuilla talonpoikaislapsilla, jotka uuden kommunistihallinnon tuella tarttuivat innolla koulukirjoihin. Apuna oli myös juutalaisia, armenialaisia, georgialaisia, baltteja ja muita maan omia pitkälle lukutaitoisia vähemmistöjä. Tämä uusi älymystö – joka oli riippuvainen kommunistisesta puolueesta, mutta usein myös kriittinen sitä kohtaan – oli välttämätön valtiolle ja sen tekniselle, tieteelliselle ja kulttuuriselle kehitykselle. 1980-luvulla se asettui tukemaan Mihail Gorbatšovin ajamia uudistuksia.

 

Nyt tilanne on toinen. Valtiovalta, joka modernisaation sijaan on valinnut traditionalismin, imperialistisen nationalismin ja sodan, on leimannut eurooppalaistuneet venäläiset tarpeettomiksi ja vaarallisiksi. Kleptokraattisessa järjestelmässä sosiaalinen liikkuvuus on vähäistä ja näköalattomuus yleistä. Zorinin mukaan koulutetun väestön lähtö voi merkitä 1700-luvulla alkaneen modernisaatiokehityksen päättymistä.

Kommunistisen järjestelmän kaaduttua modernisaatiota ajava eliitti ja Venäjän valtio onnistuivat jonkin aikaa elämään rinnakkain. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa neuvostoälymystön lapset käänsivät selkänsä vanhempiensa uskomuksille, pilkkasivat kaikkea neuvostoliittolaista ja omaksuivat kapitalismin sellaisena kuin he sen ymmärsivät. He eivät puuttuneet valtion rakenteisiin, mutta tekivät Venäjästä eloisamman ja houkuttelevamman paikan olla ja elää. Moskovasta alkoi kuoriutua mukava eurooppalainen pääkaupunki pyöräteineen, trendikkäine taidegallerioineen ja ruokalähetteineen.

Ilja Oskolkov-Tsentsiper on viisikymppinen media-alan ammattilainen, joka on ollut mukana monissa menestyneissä venäläistä kaupunkikulttuuria edistäneissä projekteissa. Hänen Afišansa oli ensimmäisiä Moskovan kulttuuri- ja viihdetarjontaa esitteleviä aikakauslehtiä. Nyt hän istuu eräässä uuden kotikaupunkinsa Tel Avivin lukuisista katukahviloista ja kertoo, että muutos lähti estetiikasta. ”Eriarvoisuuden, rikollisuuden ja sosiaalisten ongelmien sijaan halusimme luoda kuvaa Moskovasta boheemina eurooppalaisena pääkaupunkina. Onnistuimme niin hyvin, että aloimme itsekin uskoa, että muutos oli totta.”

Asialleen omistautuneet nuoret venäläiset perustivat kulttuurilaitoksia ja käynnistivät valtiosta riippumattomia vapaaehtoishankkeita. He auttoivat autistisia lapsia, avasivat turvakoteja kodittomille, nauhoittivat venäläistä kirjallisuutta käsitteleviä podcasteja ja osallistuivat toisinaan myös protestimarsseille. Maaliskuussa tehdyssä kyselyssä yhdeksän kymmenestä maanpakolaisesta ilmoitti olevansa kiinnostunut politiikasta. Seitsemän kymmenestä kertoi lahjoittaneensa rahaa kansalaisjärjestöille tai oppositiolle myötämielisille tiedotusvälineille.

”Uskoimme, että tapamme toimia tekisi maasta inhimillisemmän. Että pienillä teoilla olisi merkitystä”, sanoo Sofia Tšananišvili, 23-vuotias moskovalainen kirjallisuuden opettaja. Nyt hän työskentelee Tbilisissä hänen ja hänen ystäviensä perustamassa kirjakaupassa. Yksi sen myymistä teoksista käsittelee nuoria kaupunkilaisia ja heidän käsityksiään kulttuurista ja solidaarisuudesta.

Tšananišvili ja hänen ikätoverinsa eivät osallistuneet valtion toimintaan, mutta he onnistuivat elämään sen rinnalla. ”Emme puuttuneet heidän asioihinsa, eivätkä he meidän”, kuvailee yksi hänen ystävistään, IT-asiantuntija. He elivät valtion helmoissa ja hyötyivät Venäjän öljyvetoisesta taloudesta, mutta yrittivät samalla rakentaa omaa elämäänsä erillään valtiosta, jossa ilmapiiri kävi koko ajan militaristisemmaksi ja tukahduttavammaksi.

Ilja Krasilštšikin ja hänen tyttöystävänsä Sonia Aršinovan tarina kuvaa hyvin modernisaatiota ajaneen luokan ja valtion välistä suhdetta. Krasilštšik, 35, on ehtinyt toimia Afiša-lehden historian nuorimpana päätoimittajana, Latviassa päämajaansa pitävän riippumattoman Meduza-uutissivuston kustantajana sekä Yandex.Lavka-ruokalähettipalvelun päällikkönä. Marraskuussa Yandexin sisältä alkoi kuulua varoituksia tulevasta sodasta. Päivä hyökkäyksen jälkeen Krasilštšik ja Aršinova tapasivat moskovalaisessa kahvilassa. ”Kaikki puhuivat lähtemisestä ja etsivät lentoja”, Aršinova muistelee.

Aršinova, 26, toimi tuolloin ohjelmajohtajana Strelkassa eli Moskovan muotoilu- ja arkkitehtuuri-instituutissa, jonka kattobaari oli aikoinaan kaupungin silmäätekevien kantapaikka. Sodan alkaessa hän oli järjestelemässä ulkomaisten kaupunkisuunnittelun asiantuntijoiden luentomatkoja Venäjälle. Kaikki peruivat tulonsa. Hän muistelee, kuinka sinä päivänä ”kupla puhkesi ja paska valui silmille. Olimme vihollislinjojen takana ja vihollinen oli oma kaupunkimme ja maamme. Me antauduimme.”

Muutama viikko pariskunnan Tbilisiin muuton jälkeen Venäjän viranomaiset aloittivat rikostutkinnan Krasilštšikia vastaan. Instagram-julkaisu Venäjän julmuuksista pohjoisukrainalaisessa Butšan kaupungissa riitti tuomaan syytteen Venäjän asevoimien halventamisesta. Nyt Krasilštšik ajelee pitkin Tbilisiä punaisella skootterillaan, nauhoittaa podcasteja ja johtaa uutta Helpdesk Media -yritystään, joka on eräänlainen mediayhtiön ja tukiryhmän sekoitus. Sen juuret juontuvat hänen Instagram-tiliinsä, jolla on 150 000 seuraajaa. Käyttöliittymä on yandeximaisen yksinkertainen, mutta nyt ihmisille toimitetaan pikaruoan sijaan logistista, psykologista tai oikeudellista apua. Lisäksi kerrotaan tarinoita sodan jalkoihin jääneistä ihmisistä – kaatuneista, haavoittuneista ja pakolaisiksi lähteneistä. ”Keskitymme sota-ajan miehiin ja naisiin, joiden elämä on revitty juuriltaan ja tuhottu riippumatta siitä, keitä he ovat”, hän selittää.

Useimmat maanpakolaiset tietävät olevansa sekä onnekkaita että etuoikeutettuja, kun ovat voineet lähteä. Monet pitävät nykyistä tilannetta väliaikaisena ja elättävät itseään vuokraamalla Venäjällä edelleen omistamaansa asuntoa. Tästä kertoo Venäjältä Georgiaan suuntautuva rahavirta, joka toukokuussa oli jo kymmenkertainen aiempaan verrattuna.

Jotkut heistä, jotka pakenivat sodan ensimmäisinä viikkoina ja joilla ei ole välitöntä pidätetyksi tulemisen uhkaa, ovat jopa käyneet Venäjällä tapaamassa vanhempiaan tai huolehtimassa asioistaan. ”Tunne on hyvin outo. Kaikki näyttää täsmälleen samalta – sama hammaslääkäri, samat kaupat, samat ravintolat – mutta kaikki on muuttunut”, kuvaa venäläinen podcast-tuottaja Lika Kremer. Äveriään eurooppalaiskaupungin julkisivu on edelleen pystyssä, mutta sen takana on pelkkää tyhjää.

Kremerin mukaan pahinta on hiljaisuus ja sodan merkkien puute. Ukrainan pakolaisista moni on päättänyt palata kotiin heti, kun se on edes jollakin tavalla turvallista. Venäläisistä monet taas kokevat, ettei heillä ole maata, mihin palata. He eivät tiedä, mitä ”Venäjä” nykyään tarkoittaa. ”Meillä on oma identiteettimme ja omat siteemme, mutta ei omaa maata”, sanoo historioitsija Ilja Venjavkin.

Sota ja fyysinen etäisyys ovat saaneet ihmiset pohtimaan toisenlaista Venäjää, joka ei olisi sidoksissa imperialistiseen identiteettiin tai edes maantieteeseen. Toimittaja Andrei Babitški, joka käyttää kymmenen tuntia viikostaan georgian kielen opetteluun, sanoo, että ensimmäisenä pitää päästä eroon imperialistisesta ylimielisyydestä. ”Se asuu myös minussa. Yhä edelleen … En pysty olemaan ajattelematta venäjän kieltä ja venäläistä kulttuuria. Minun kulttuuriani. Vaihtaisin sen ilomielin pysyvään rauhaan, mutta en voi silti olla ajattelematta, miten kieleni tulee olemaan olemassa vielä senkin jälkeen, kun niin monet on tapettu sen nimissä”, hän kirjoitti vastikään kolumnissaan.

Osa maanpakoon lähteneistä pohtii virtuaalista valtiota, jossa sosiaalisia rakenteita luotaisiin irrallaan hallinnosta ja maantieteellisestä sijainnista. ”Venäjässä ei ole kyse pituus- ja leveysasteista. Venäläinen diaspora on älyllisesti vahva, motivoitunut ja emotionaalisesti latautunut, joten se epäilemättä selviää”, sanoo kirjailija-kustantaja Fillip Dziadko. ”Ja me olemme oppineet elämään ilman valtiota.”

Maanpakolaiset toivovat, että internetin ja oman energiansa turvin he kykenevät pysymään samassa informaatio­tilassa Venäjälle jääneiden ikätoveriensa kanssa. Ainakin toistaiseksi Venäjän verkkosensuurissa on aukkoja. YouTube toimii edelleen. VPN-palvelut, joilla käyttäjä pystyy salaamaan nettiselailunsa, avaavat tekniikkataitoisille oven
ulkomaailmaan. Meduzan ja TV Rainin (Dožd) kaltaiset riippumattomat mediat ovat muuttaneet Latvian Riikaan ja siirtäneet toimintansa verkkoon.

Shimon Levin on Venäjällä syntynyt israelilainen rabbi, joka varttui venäläisen kirjallisuuden parissa ja palveli vuosia maan juutalaisyhteisöä. Hän vertaa tilannetta juutalaisten kokemuksiin ja muistuttaa, että juutalaiset ovat onnistuneet säilyttämään kulttuurinsa vuosituhansien ajan. Hänen mukaansa se onnistui, koska juutalaiset rakensivat kansallistunteensa älyllisen vapauden ja kirjojen ympärille maa-alueiden sijasta.

”Maantiede on tärkeä osa kansallista identiteettiä, mutta identiteetti on dynaamista ja voi kukoistaa vain, jos sitä rikastetaan uusilla merkityksillä”, hän jatkaa. ”Jos Venäjän älyllinen eliitti pystyy kehittämään ei-imperialistista identiteettiään ja keskittymään uuteen todellisuuteen sekä [oppositio­johtaja Aleksei Navalnyin lanseeraamaan] ihanaan tulevaisuuden Venäjään, se voi ainakin osittain täyttää menetetyn isänmaan jättämän aukon.”

Nykyisillä maastamuuttajilla on iskulause: ”Niin kauan kuin Putin elää”. Kukaan ei tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa, mutta aika on vääjäämättä lähtijöiden puolella. Useimmat heistä ovat pari-kolmekymppisiä. Putin on täyttänyt 70 tänä vuonna. Tästä huolimatta palaaminen on epävarmaa. Sitäkin epävarmempi on Venäjän tila sodan jälkeen.

”Nyt käynnissä oleva koulutetun ja länsimaistuneen väestön massamuutto voi olla lajissaan Venäjän viimeinen”, Andrei Zorin toteaa. ”He edustavat eliittiä, jota on mahdotonta korvata.” Fillip Dziadko ei halua ajatella asioita liian pitkälle. ”Emme vielä tiedä, minne laskeudumme, sillä lentomme on yhä kesken.” 

Man monterar ner McDonalds logotyp från en restaurang i Ryssland
McDonald’s on myynyt Venäjän-toimintonsa venäläisliikemies Alexander Govorille. Ravintolat on nyt nimetty uudelleen ”Vkusno i totška” (Herkullista ja siinä se). Kuva: Alexander Nemenov/TT/ AFP
Starbucks-kahvilat ovat muuttaneet nimensä Moskovassa. Nykyään mukeissa lukee ”Stars Coffee”. Kuva: Tass/SipaUSA/TT
Riippumattoman venäläisen Dožd-televisiokanavan toimittajat Maria Borzunova ja Nigina Berojeva hyvästelivät ystäväänsä lähtiessään maaliskuussa Georgiaan. Kuva: New York Times/TT

25 %

Noin neljäsosa maanpakoon lähteneistä päätyi Georgiaan, toinen neljäsosa Istanbuliin ja 15 prosenttia Armeniaan.

Andrei LoŠak on ohjaaja-käsikirjoittaja, joka on tehnyt dokumentti­elokuvan rikki revityistä perheistä. Kuva: Radio Free Europe/Radio Liberty

Katso elokuva Broken Ties

andrei zorin Kultur­historiker vid universi­tetet i Oxford.
Andrei Zorin on kulttuuri­historioitsija Oxfordin yliopistosta. Kuva: John Cairns
Artikeln

Mistä on kyse?

Monet Venäjältä muuttaneet kokevat, ettei heillä ole maata, mihin palata. He eivät tiedä, mitä ”Venäjä” nykyään tarkoittaa.

Ilya Krasilshchik Chef för startup-företaget Helpdesk Media.
Ilja Krasilštšik on perustanut Helpdesk Median. Kuva: Wilson Center
Andrei Babitški Toimittaja. Kuva: Wilson Center
Lika Kremer on venäläinen podcast-tuottaja. Kuva: Press Club Belarus

Lue lisää

Alexei gorinov Ledamot i Moskvas stads­fullmäktige
Alexei gorinov on Moskovan kaupunginval­tuuston jäsen, joka sai seitsemän vuoden tuomion sodan arvostelemisesta. Kuva: Kirill kudryavtsev/TT

Lue lisää