Juha Itkonen: Samalla merellä

”Välillä mielessäni on herännyt epäilys, ettei kukaan lopulta varsinaisesti osaa ohjata laivaa nimeltä valtio.”
Kuva: Laura Malmivaara 2015.

Julkaistu The Economistin The World Ahead 2022-lehdessä. Käännös InPress. ©2021 The Economist Newspaper Limited. Kaikki oikeudet pidätetään.

Ihmismieli janoaa selkeitä kokonaisuuksia, alkuja ja loppuja. Virukset eivät välitä inhimillistä toiveistamme. Tämä yksi on nyt asettunut seuraksemme, ja vaikka ehkä olemmekin pääsemässä kamppailussa vähitellen niskan päälle, en valitettavasti voi kirjoittaa pandemiasta menneessä aikamuodossa.

Synkimmissäkin skenaarioissa jokin vaihe koronapandemiasta on joka tapauksessa ohi. Mitä ihmettä meille tapahtui? Miten siihen olemme reagoineet? Mitä tästä mahdollisesti voimme oppia, vai opimmeko mitään?

Kun maailma heilahti hetkessä uuteen asentoon, jokaisen jalkojen alla vavahteli. Maaliskuulta 2020 muistan vahvan yhteisyyden tunteen. Siitä kuuluisasta samasta veneestä puhuttiin enemmän kuin koskaan.

Toisaalta jo pari viikkoa myöhemmin muistan ajatelleeni, että olimme kaikki omissa pienissä purkeissamme, samalla merellä kyllä mutta aivan erilaisilla aluksilla. Tavallisesta poikkeavaa oli siis oikeastaan vain se, että meri myrskysi eikä aluksestaan saanut poistua.

Pohjimmiltaan myrskyssä on kai kyse epävarmuuden hyväksymisestä. Epävarmuutta taas on sitä helpompi sietää, mitä turvatumpi on oma asema. Tuntumani on, että melko usein poikkeusoloja on tarkasteltu hyvin koulutettujen valkokaulustyöntekijöiden näkökulmasta, ja tämä ryhmä on kärsinyt pandemia-aikana kenties vähiten.

Olen samaa porukkaa itsekin. Kuitenkin olen myös kirjailija, freelancer ja kulttuurialan puolestapuhuja. Minulle tähänastinen kriisi on tehnyt selväksi, että rajoitukset osuvat sinne minne ne nyt sattuvat osumaan, pitkälti lainsäädännöllisistä eikä niinkään epidemiologisista syistä. Olen ymmärtänyt, että ihmiset ja heidän elinkeinonsa ovat nappuloita valtapelissä, jota käydään poliittisen ja virkakoneiston sisällä. Välillä mielessäni on herännyt epäilys siitä, ettei kukaan lopulta varsinaisesti osaa ohjata laivaa nimeltä valtio. 

En siis tunnista itsessäni samanlaista voimistunutta valtio- ja viranomaisuskoa, jota havaitsen osassa kansalaisista. En myöskään tunne olevani sitä paremmin turvassa, mitä tiukempia rajoitukset ovat. Itse asiassa olen alkanut vähän pelätä ihmisiä, jotka ajattelevat niin. 

Toisessa ääripäässä ovat tietysti he, jotka eivät välitä vähääkään. Ajatellessani heitä tunnen lähinnä hiljaista epätoivoa. Miten voi olla mahdollista, että kaiken tämän keskellä, kun tiedämme kaiken sen minkä tiedämme, ihan fiksut ihmiset eivät halua tai yksinkertaisesti vain jaksa ottaa rokotetta? Sehän on kuin näyttäisi keskisormea koko yhteiskunnalle. Jos tai kun olemme hädän hetkelläkin näin kaukana toisistamme, mitä toivoa meillä on? 

Joskus ajattelen näin synkästi. Pandemia ei ole yhdistänyt meitä millään tavalla, se on päinvastoin erottanut. Tästä ei voi seurata mitään hyvää. 

Usein olen valoisampi. Onhan nimittäin ihmeellistä, että valtiot toimivat niinkin hyvin kuin ne toimivat. Että ennätysajassa pystymme kehittämään rokotteen koko ihmiskuntaa uhkaavaan virukseen. Puutteistamme huolimatta olemme nopeita, kekseliäitä ja yhteistyöhön kykeneviä eläimiä. Rämmimme tästä jotenkin läpi, ja nimenomaan yhdessä. Muuta vaihtoehtoahan ei oikeastaan edes ole.


JUHA ITKONEN

on kirjoittanut yhdeksän romaania ja muita kirjallisia teoksia. Itkosen uusin kirja Kaikki oli heidän (2021) katsoo tulevaisuuden maailmaan ja käsittelee myös pandemiaajan tuntoja mielikuvituksen keinoin.

Lue lisää